50-luku

Olen 50-luvun lapsia, muistan kirkkaasti monia tapahtumia. Päällimmäisenä mielessä köyhyys, mutta en muista katkerana, kivaa meillä lapsilla oli ja meitä oli paljon, leikkikavereista ei ollut puutetta. Autoja oli vähän ja ne ajoivat hitaasti, niistä ei lapsille vaaraa, ei ainakaan niistä varoiteltu. Jakaannuimme useampaan porukkaan ja menimme ryhmissä istuskelemaan tien pientareille. Kirjoitimme paperiin autojen rekkareita ja se ryhmä oli voittaja kenellä eniten rekisterinumeroita kirjattuina. Tällaisia olivat leikit. Porukkapiilo oli mukavaa ja varsinkin illalla pimeään aikaan.Jakaannuimme kahteen porukkaan ja sitten vuorotellen etsimme toisiamme.
Kesäisin päivät kului uimarannalla.Ei siellä meitä lapsia kukaan ollut vahtimassa.No, ikävääkin tapahtui, yksi meistä lapsista hukkui.
Minun serkkupojalla oli salaisuus, kertoi sen minulle. Hän oli ottanut räkättirastaiden poikasia omenalaatikkoihin ja piilottanut ne metsään. Hän otti minut mukaan salaisille retkille ja pääsin  ruokkimaan linnunpoikasia.
Samainen serkku opetti minut ajamaan polkupyörällä. Minulla oli äidin polkupyörä johon oli asetettu istuimeksi kiikkulauta rungolle, satula oli aivan liian korkealla. Oli siis paikka mihin istua ja sarvet oli aivan liian korkealla, mutta yletyin ottamaan niistä kiinne  kurkottaen kädet ylös pitkälle.
Menimme mäen  päälle, serkkuni sanoi että nyt opettelet ajamaan ja hän pitää varmasti kiinne eikä laske irti. Niin minä lähdin ajamaan mäkeä alas ja serkkupoika antoi mennä. En kuitenkaan kaatunut.
Muistan kun lentokoneet lensivät matalalla ja tiputtivat lentolehtisiä, semmoisia setelin kokoisia loppusia, niitä me lapset keräilimme. Aikuisiällä kysyin isältä mitä niissä lopuissa luki, poliittista propagandaa oli vastaus.
Muistan kun joulua ennen ruokakauppaan oli takahuoneeseen laitettu joululahjaosasto, muutama hyllyllinen leikkikaluja ja joulukoristeita. Niitä me lapset käytiin ihailemassa. Serkkutyttö katseli joka käynnillä nuken päätä, siihen olisi itse pitänyt valmistaa vartalo. Kovasti halusi sitä, mutta  kun menimme uudelleen, päätä ei enää löytynyt.Muistan surullisen ilmeen serkkuni kasvoilta, mutta eihän meillä olisi ollut rahaa sitä ostaa  muutenkaan.
Kotona meillä oli keittiössä puuhella ja sähkölevy, siinä keittiön mukavuudet. Pihalla kaivo ja kellari.
Televisio tuli kotiin muistaakseni v.-56, oli se juhlaa.Olohuone täynnä naapureita katsomassa kunnes sitten jokainen hankki omansa hiljalleen.
Joka päivä saimme lämpimän ruuan, perunoita, kastiketta,leipää voita, joskus erilaisia soppia. Loppuviikosta äiti leipoi hyvää pullaa ja ruisleipää jota sitten myi naapureillekin.Ei meillä nälkää nähty.
Ei ollut tietoakaan nykyajan vempaimista. Vuonna -61 muutimme asuntoon, jossa oli kaikki mukavuudet, kylpyammekin ja sisävessa, oli se ihmeellistä.
Samana vuonna aloitin ensimmäisen vuoden yhteiskoulussa, johon oli lukukausimaksu, kirjat ja ruuat piti vanhempien kustantaa. Ei ollut siihen aikaan selvyys että siihen kouluun mennään vain. Perheet joissa oli paljon lapsia, ei ollut rahaa kouluttaa ja ei aina halujakaan laittaa lapsiaan herrojen kouluun.
Näillä eväillä sitä on pitänyt selvitä tähän päivään,sana uusavuttomuus oli tuntematon siihen aikaan niinkuin moni muukin tämän päivän asia.

 
                                                  kotipihan tammi